Kouluissakin oppilaat pantiin säästämään rahaa, pikkusummia luonnollisesti. Jokaisesta säästöstä sai postimerkin näköisen merkin vihkoonsa. Itselläni on muistikuva, että opettaja hoiti rahankeruun ja jakoi merkit. Suuriin summiin taisi harva yltää.

Markus

Isä osti oikein ularadion, juuri kuvassa olevan mallin luullakseni,  vanhan pienen mustan radion tilalle. Muistan Lastentuntien lisäksi monet iskelmät. Mieleen on jäänyt kristallinkirkkaana hetki, kun meille oli ostettu hammastahnatuubi, ensimmäinen tähän huusholliin ilmeisesti. Laitoin sitä harjaan ja purskutin hampaitani radiosta soivan musiikin tahdissa. Sieltä tuli   Hei mambo, mambo italiano ohhohhoo. Banaaninlastaajien laulu ja Harry Belafonte. I met her in Venezuela on myös muistissa sanoja myöten, vaikka englantia en vielä osannutkaan muuta kuin pihan lasten opettaman ai lav juun..

Markus

Tässä kassissa kulkivat oletettavasti emännän maitokaupan tuotteet, joita usein osuuskaupoista ostettiin. Kassin koko hillitsi kulutusta - ei vaan, kulutusta ei tarvinnut hillitä kassin koolla, vaan nuukuus ja tarkkuus tuli sota-ajan pulavuosista opittuna välttämättömänä tapana ja köyhyyden sanelemana.

Palataan hetkeksi vielä edellisen jutun kerrastoasioihin. Merja-liivien kanssa sopisivat varmaan nämä ruskeat puuvillasukat, joissa kyllä on nappi tavallaan turhaan, koska liivissähän sellainen myös on. Nämä sukat voivat kyllä olla juuri Merja-liiviä edeltävältä ajalta, jolloin napilla varustettu liivi oli uusinta uutta.

Ja lopuksi koko perheen kerrastot Kotilieden mainoskuvasta skannattuna:

Markus

Neuvolassakäyntejä en muista, mutta terveyssisaren luona käyntejä muistan jokusen. Ehkä paikkakunnallamme yksinkertaisesti ei ollut vielä varsinaista neuvolarakennusta. En muista miksi terveyssisarella käytiin, mutta muistan hänen kotinsa. Peräkamarissa oli ihmeellinen vekotin, harmoni, jossa oli koskettimien yläpuolella  houkuttavia vetonuppeja ja jota soitettiin jalkoja polkemalla. Sitä sai  kokeilla joka käynnillä. Jalat eivät ylettyneet polkusille, mutta kai siinä joku sitten auttoi, koska ääntä lähti. Tai ehkä rämpytin seisten.  Neuvolan historiahan ulottuu 40-luvulle ja alkuna voidaan pitää Arvo Ylpön toimintaa, jonka nimeä toisteltiin 50-luvulla ahkerasti hyvin ihailevaan sävyyn. Kai hän oli sen ajan idoli myös lapsille. Ja on toki edelleen, sillä missään muussa maassa ei ole tietääkseni tällaista kehittynyttä kansallista ja käyttäjälle ilmaista toimintaa lasten terveydenhoitojärjestelmässä.

Sen muistan, että joka terveyspisteeseen jonotettiin. Kauheinta oli hammaslääkärille jonotus. Uhri istui kidutustuolissa suuvärkki auki, muut jonossa siinä samassa tilassa katsomassa toimenpiteitä, loput pikkiriikkisessä odotushuoneessa. Välillä hammaslääkäri otti kiiltävät pihdit, upotti ne pienen koululaisen suuhun ja kiskaisi hampaan irti. Verinen kita näkyi kun vähän kurkisti, ken uskalsi ja huuto oli kauhea.  Ja ellei hammasta kiskottu pois, ainakin porattiin tuntitolkulla. Jokainen pelkäsi kivun lisäksi poran lipeämistä ja hermoon osumista, joista tapahtumista kerrottiin kauhujuttuja, kun jonossa käveltiin kilometrin matka hammaslääkärin talolle.Ei ihme, että kautta maan hammaslääkäreistä tehtiin pilkkalauluja:Tiedän paikan kamalan, hammaslääkäri Kitulan, siellä hampaat revitään, tunkiolle heitetään.

Toinen jonotuskohde oli kuvassa näkyvä tilanne, kehkokuvaus. Tuberkuloosihan oli keskeinen kansantautimme ja sitä vastaan taisteltiin voimakkaasti. Muut odottivat siinä vieressä yläkeho paljaana, kun yksi kapusi pallille urheasti. Muistan, että eräs opettaja ainakin paljastui tubin kantajaksi, oppilaista ei ole tietoa. Jokunenhan tuohon aikaan jäi vain pois koulusta, eikä niistä syistä paljon puhuttu lasten keskuudessa muuta kuin että on joutunut lopettamaan koulunkäyntinsä pitkällisen sairauden vuoksi. 

Kolmannenkin jonotuksen muistan. Tubirokotustilaisuus luokassa. Se oli kauhea piikityspelkoisille lapsukaisille. Opettaja kertoi, että terveyssisar on nyt tulossa ja kaikki saavat rokotuksen, joka suojaa pahalta taudilta. Ihana lempeä opettajamme osasi rentouttaa meitä taitavasti. Hän pyysi meitä laskemaan päämme pulpetille, käsivarret siihen ympärille rennosti ja sulkemaan silmämme ja nukkumaan. Sitten hän alkoi laulaa enkelin äänellään kauniita lauluja, ja lauloi siihen asti, että terveyssisar tuli ja rokotti jokaisen muistaakseni rintakehään, rinnan yläpuolelle. Kun muutama päivä oli kulunut, hän tuli tarkastamaan, ovatko pallukat nousseet rokotuskohtaan. Minun olivat! Olin siis pelastettu tältä taudilta, niin ainakin ajattelin. Elleivät pallukat nousseet, rokotus ei kai ollut tehonnut.

Markus

PS Juttunne ovat edelleen tervetulleita!. Ei hötkyillä nyt, vaan annetaan aikaa muistojen kypsymiselle.

Tämä blogi taisi tulla tiensä päähän. Kirjoituksia ei ole tullut, enkä niitä ryhdy keksimään, vaikka tuokiokuvia on. Pannaan tähän hetkeksi vielä odottelemaan nätti tyttö 50-luvun uimapuvussa. Tämmöisiä kun vielä näkisi! Kuva on Kansanarkistosta.

Koulu valmistui samana vuonna kuin sen aloitin. Se tuoksui uudelta ja hienolta maalaistuvassa sodan jälkeen pidetyn tilapäisen koulun jälkeen, jossa olin käynyt yhden kevättalven kuunteluoppilaana. Luokat ensimmäisestä kolmanteen olivat omassa luokassaan, ylemmille luokille oli oma. Kun minä aloitin alakoulussa, isoveli oli jo yläkoulun  puolella. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Matkaa oikeaan kouluun tuli maantien yli, metsäistä kärritietä ja lopuksi ojanvarsipolkua melkein kolme kilometriä. Saman matkan kulkijat olivat kaikki poikia. En tiedä kumpaa pelkäsin enemmän, poikien kiusaamista vai yksin kulkemista. Aamulla aika usein mentiin isonveljen kanssa, silloin ei tarvinnut pelätä.

Aina oli nälkä, ruoka koulussa oli usein laihaa velliä, jossa lilli puistattavia maitoriekaleita ja ohrasuurimoita. Leivät piti tuoda kotoa ja maitoa pullossa. Pulpetin päälle levitettiin nimikoitu liina ruokailua varten, sitä säilytettiin kankaisessa kotelossa. Pulpetissa oli myös syvennys mustepulloa varten ja itse tehty pyyhin, johon varteen yhdistettävä terä pyyhittiin kirjoittamisen loputtua. Pyyhin oli ommeltu erivärisistä, samankokoisiksi leikatuista kangastilkuista, jotka oli ommeltu yhteen keskeltä napilla.

Osasin lukea kouluun mennessä suoraan. Opettaja ihmetteli sitä aikansa ja siirsi sitten minut joululta toiselle luokalle. Jouduin eroon niistä kavereista, joiden kanssa olin koulun aloittanut. Oikeastaan olin siitä asti ei kenenkään luokkakaveri ei oikein millään luokalla. Minun piti tehdä ylimääräisiä kirjoitus- ja laskutehtäviä kaiken aikaa, että sain kiinni tokaluokkalaiset ja pääsin heidän kanssaan siirtymään keväällä kolmannelle.

Uusien asioiden oppiminen oli kivaa. Luin koulun lainakirjaston kaikki satukirjat lyhyessä ajassa. Saimme lainata enintään kolme kirjaa lauantaisin alakouluaikana. Maanantaina toin ne kaikki yleensä luettuina takaisin. Voimistelu oli minusta hauskaa. Olin varmaan ainoa, jolla oli erikseen jopa jumppa-asukin muiden tyttöjen voimistellessa alusvaatteisillaan. Siitä seurasi tietysti kateutta.

Joulujuhlassa sain olla yksi neljästä lumihiutaleesta, joilla oli tanssi. "Hei leijailkaa, hei leijailkaa, te lumihiutaleet ja vaipan alle verhotkaa nyt maat ja mantereet…" porukka lauloi taustalla ja me  tanssittiin valkeissa harsomekoissa joulukuusennauhaa hiuksissa. Kevätjuhlassa sain lausua ulkoa lukukirjan kappaleen: "Oli varhainen kevätaamu, kun äitini käteen nojaten astuin kotoni ovesta ulos. Tunsin sadat tuoksut…" Osasin sen pitkään ulkoa, taidan osata vieläkin.

Välitunnilla leikittiin milloin mitäkin. Jos oltiin koulua, jouduin aina opettajaksi. Se kismitti. Olisin halunnut olla oppilas muiden joukossa. Koulun pihan laidalla oli pitkä hirsistä tehty puomi, johon iltaisin tai  sunnuntaisin kokoontuvat aikuiset saivat sitoa hevosensa. Välitunneilla hypittiin puomilla. Kerran putosin siitä ja löin leukani puomiin niin pahasti, että hetkeksi henki salpautui. En muista sanoiko joku siitä opettajalle, mutta muistan hävenneeni kovasti putoamista.

Kerran keväällä kouluun mennessä vesi tulvi yli ojasillan.  Seisoin ihmeissäni sillan äärellä ja katsoin virtaavaa vettä uskaltamatta mennä yli. Silloin Isoveljen luokkakaveri asettui hajareisin seisomaan sillalle, ojensi kätensä ja komensi karskiin tyyliin: Nyt Tyttö, äkkiä vain yli sillan! Ennen kuin ehdin siinä edes pelätä, hän oli jo tempaissut minut yli. Jäi mieleen ja poisti kokonaan pelon tuota poikaa kohtaan.

Rakkaat ikätoverit, mm. Maalainen ja Blogisisko, ja muutkin, jotka ovat kommentoineet Kaurapuurolapsia blogeissaan. Ensinnäkin kiitos siitä, että asia kiinnostaa. Toiseksi heti vastaus palstanpitäjän persoonasta, jota on arvuuteltu. En ole kuuluisa "kaimani", toimittaja Markus Similä, vaan kyseessä on nimimerkki Markus. Markus tulee 50-lukulaisten suuresta ihanteesta, radion Lastentunnin Markus-sedästä, josta ao. tarinakin  kertoo, "simila" blogin osoitteessa taas jostain muusta, joka jääköön salaisuudeksi, koska sillä ei ole merkitystä. Sukunimi "simila" ei siis ole.

Lähettäkää hyvät ihmiset juttujanne, jos koette tällaisen anekdootti-tyyppisen muistokirjan yhtään tärkeäksi. Kaikki jutut kelpaavat! Kaikki julkaistaan! Lyhyet ja pitkät, kuvat ja runot, jotka jollakin tapaa liittyvät 50- ja 60-luvuille, ja myös heti sotien jälkeiseen aikaan 40-luvun lopulle.  Ei piitata kielivirheistä, ei siitä, onko tarina muitten mielestä hyvä, sillä jokainen muisto on arvokas. Ei olla juhlallisia, vaan mieluummin kansanomaisia, omia itsejämme. Tarkoitus ei ole perustaa fiiniä pyhäkoulumaista muistoalbumia, ei museota, vaan elävää muistokerrostumaa. Älkää pelätkö, ettette kelpaa. Minä kun pelkään, etten kelpaa ideani kanssa, sillä yhtään muistelusta ei ole vielä tullut.

Avatakseni lukot liialliselta juhlallisuudelta julkaisen tähän alle Markus-sedän (Markus Rautio) kuuluisan mokan. Yleensähän Markus-setä aloitti Lastentunnin aina samanlaisesti.  Päivää pienet ystäväiseni, päivää jälleen", kutsui Markus-setä kuulijoitaan radioiden ääreen.  Koko kansa tunsi Markus-sedän ja Lastentunteja odotettiin yhtä innokkaasti kuin Pikkukakkosta nyt. Ja vielä innokkaamminkin, koska se oli lähes ainuita lastenkulttuurin ilmaisanteja tuolloin.

Erään kerran mikrofoni oli jäänyt radiolähetyksessä vahingossa auki, kun Markus-setä oli lopettanut lastenohjelmansa ja lapset istuivat vielä radioitten ääressä. "Nyt Markus-setä lähtee paskalle", lausui tämä satusetä ystävällisellä äänellään eetteriin huomaamatta auki jäänyttä laitetta.

Olisiko tämä tyttö Lastentunnin Suvi-Päivikki? Muistatteko?

Markus

Ollessani kansakoulun ekalla luokalla kaikki saivat tulla luokan eteen kertomaan, mitä pukki oli tuonut. Itse muistan saaneeni lähinnä pehmeitä paketteja, villasukkia, villavanttuita ja äidin kutoman slipoverin, joka oli hieno. Mieluisin taisi olla pieni palapeli, jossa oli maatalon piha eläimineen. Parhaiten näistä lahjakertomuksista jäi mieleen hymyilevän Ritvan kertomus lahjastaan, jonka hän mainitsi ylpeänä ja itseään keinuttaen, esiliinaansa hiplaten: appelsiineja. Ehkä se jäi mieleen siksi, että tuohon aikaan köyhimmätkin saivat sentään edes näitä sukkia ja vanttuita, äidin tekemiä. Mutta Ritva mainitsi iloisesti vain appelsiinit, kahdella ässällä.

PS Lähettäkääpä näitä lyhyitä muisteluksia ja ehkä kuviakin joutessanne sähköpostiin, osoite vieressä, pienikin muisto voi olla jollekulle suuri ja palauttaa mieleen omia muistoja, jotka on luullut unohtaneensa. Minulla näitä muistikuvia riittää, mutta olisi kiva saada muidenkin muistikuvia. Ylläoleva valokuva on Kansanarkistosta peräisin.

Markus